VIIME OSASSA:
Jere istui vierelleni ruokailussa.
"Anna mun selittää", Jere aloitti.
"Miten sä pystyisit muka selittää ? Kyllä mulla on silmät, tiiän,että sun ja Jennyn välillä on jotain. Enkä haluu tulla teiän väliin"
"Voi, kun sä voisitkin uskoa mua,etkä niitä kaikkia muita,miten pystyisin todistaa tämän valheeksi?", Jere yritti.
"No se voi olla vaikeeta,koska kaikki on täyttä totta"
______________________________________________

"Älä tee tätä ", Jere aneli minua.
Hengitin muutaman kerran raskaasti, syvään sisään ja ulos.
"Sä et anna mulle muuta vaihtoehtoa", riuhtaisin itseni hänen otteestaan ja lähdin hänen luotaan.
Kävelin vessaan ja katsoin meikkejäni. Ne olivat levinneet, eikä ollut ensimmäinen kerta Jeren takia. Näin Jeren seisovan takanani.
"Sä et sais olla täällä",huomautin ivalliseen sävyyn.
"Mulle on ihan sama. Mä haluun puhuu sun kanssa", Jere yritti.
"Eiköhä täsä oo jo puhumiset puhuttu.Anna mun vaa nyt mennä,jooko?". Jere katsoi mua suoraan silmiin. Hän seisoi vielä edessäni,mutta hiljaa hän siirtyi sivuun.

Itse lähdin äkkiä ja menin Jeren ohi. Hetken päästä näin Jeren tulevan vessasta ja menevän kaverinsa luokse. Hivuttauduin lähemmäs, kuuloetäisyydeltä heistä.
"Hei Jere mikä sulla on?", Jeren kaveri kysyi huolestuneena.
"Ei mikään", Jere yritti kuulostaa huolettomalta.
"Johtuuko tää Rosaliesta?", hän kysyi.
Jere nyökkäsi hiljaa. Oma nimeni ponnahti esiin selkeästi joten jäin vielä kuuntelemaan heidän juttujaan.
"En mä vaan tiedä miten saan sen tajuumaan kui paljo mä siit välitän", Jere sanoi murtuneena.
"Hei ! On muitakin tyttöjä, nyt kävi huono tuuri parempi onni ensi kerralla"
"Uskoispa Rosalie mua"

Siinä hetkessä tuntui kaikki olevan anteeksi annettu. Ne sanat kuultaessani teki mieli kävellä hänen eteensä ja kertoa samat sanat mitä hän oli vähän aikaa sitten sanonut. Jotenkin silti aavistin,että tämä ei ollut hyvä idea.Mitä jos satuttaisin enemmän itseäni ?
En kestänyt enempää. Oli pakko päästä pois täältä koulusta. Lähdin kävelemään pois koulusta kotiin päin. Lunta oli satanut melkein päivittäin. Kohta sitä oli jo niin paljon kaduilla,etä käveleminen vaikeutui. Kävelin kadun yli ja yhtäkkiä kuulin voimakkaan äänen ja kun katsoin oikealle puolelleni, näin auton valot jo ihan lähellä.
Tunsin kuinka kaaduin ja pääni osui maahan. Kädelläni kokeilin pääkohtaa. Se vuosi verta.
"Ei mitään hätää ,Rosalie", näin kuinka Jere oli kiiruhtanut luokseni.
Tunsin polttavaa kipua päässäni.

Seuraavaksi kun heräsin olin sairaalassa.Äitini katsoi työpuvussaan minua ja sanoi:
"Rosalie, kyllä sun pitää nyt olla varovaisempi", äiti aloitti heti.
"Joo,kyl mä tiiän,et pitäis olla,mutta tällä kertaa en huomannut autoa"
"No, onneks sulle ei käyny tän vakavemmin. Aivotärähdys ja ruhje päässä. Sua pidetää tarkkailtavana tää yö. Sitten pääset kotiin", äiti sanoi asiantuntevasti. No kyllähän hän tiesi. Olihan hän sentään sairaanhoitaja.
"Mun pitää palata nyt töihin. Tulen taas jossain vaiheessa käymään", äiti sanoi ja kiiruhti takaisin muihin työtehtäviin. Niin äidin tapaista. Aina kiire, ei koskaan aikaa.

"Mä säikähdin", Jere sanoi heti ensimmäisenä kun äiti lähti.
"Miksi ihmeessä ? Eikö sun pitäis olla Jennyn luona", sanoin tiuskivaan sävyyn.
"Jennyllä ja mulla ei oo mitään, sun täytyy uskoa mua", Jere sanoi anovasti.
"No okei mitä jos uskon suhun. Miks Jenny sitten sanos sellasta?", sanoin kuulostaen jo anteeksi antaneelta.
"Koska Jenny on mustasukkanen.Se haluu mut,mut mä en sitä", Jere sanoi katsoen mua koko ajan silmiin.
"Okei", sanoin hiljaa.
"Mitä okei?", Jere kysyi hämmästyen.
"Uskon suhun"

______________________________________
Pääsin jo kotiin. En tiennyt oliko sekään kivaa. Äiti hermoili koko ajan vammoistani ja vaati koko ajan tietoa siitä, tuntuiko minusta jotenkin erilaiselta kuin yleensä.
Ehkä tuntuikin. Ehkä olin tajunnut jotain suurta vähän aikaa sitten. Jotain sellaista mikä ehkä muuttaisi kaiken.

"Pärjäätkö yksin jos käyn vielä töissä?"
"Äiti, sähän ravaat koko ajan töissä. Rauhotu jo välillä", yritin saada häntä jäämään.En tiennyt edes miksi. Hän oli käynyt viimeisen päivän aikana ylikierroksilla minun suhteen. Tiesin,että aiheutin paljon vaivaa muille ja itselleni.Ehkä pitäisi lopettaa tämä itsensä satuttaminen.
Vaikka enhän minä sitä tahallaan tehnyt.
Äidin ylimääräiset työkäynnit alkoi herättää jo epäilystä. Miksi hän koko ajan kävi siellä ?
Oli yötä päivää, välillä kaksikin päivää poissa. Anniina ei ajatellut,että se olisi jotain outoa.
"Tuollainen äiti on aina ollut ", hän aina vain huomautti ja silloin tajusin,että niin onkin.

Seuraavana päivänä oli taas koulupäivä. En kestänyt olla vain kotona ja istua. Oli pakko päästä jonnekkin muualle. Tuntui ahdistavalta vain istua.
Näin Jeren ja hän tuli iloisesti vastaan.
"Onko tää juttu selvä ?", Jere kysyi ensimmäisenä.
"On. Annan sulle anteeks", sanoin ja hymyilin hänelle vienoa hymyä.
Hän piti kättään minun ympärilläni ja pussasi minua nopeasti otsaan. Tuntui kerrankin todella hyvältä.

"Ai hei Rosalie, nyt me olemmekin päässeet jo aika pitkälle, toivottavasti joku pystyy opettamaan sulle nämä asiat ", matikan opettaja sanoi huolehtivaisesti.
"Joo.. kyllä mä jonkun varmaan löydän", sanoin ja katsoin hymyillen Jereä kohden.
Vähän sivummalla istui Jenny, jolla oli vihainen ilme kasvoillaan. Hän tiesi,että salaisuus oli tullut ilmi. Jere ja Jenny eivät olleet yhdessä. Sen todisti myös tuo katse. Suunnitelma ei ollut onnistunut.

Liikuntatunnit oli mun inhokkitunteja. Tänään oli jääkiekkoa koulussa. Tytöt muutenkin pelkäsi niin paljon sitä kiekkoa. Miksi siis täytyi pakoittaa sellaseen ?
Kypärät olivat ylisuuria ja ne putosivat silmien eteen koko ajan. Kaikilla oli heikko luistelutaito,paitsi Heidillä joka harrasti ihan oikeasti jääkiekkoa ja lukuisia muita lajeja.
Pojat kaarsivat nopealla luistelulla kaikkien ohi. Hanskani tippui ja kun kurotuin nostamaan sitä, tunsin kuinka kaatusin. Näin kuinka meidän luokkalainen Eetu luisteli nopeaan tahtiin Jennyn ja Tiian luo. 'Voi hienoa, piti sitten mut kaataa' - ajattelin mielessäni.

Tunti alkoi ja peli oli ihmeen kovaa. Muut tytöt innoistuivat urheilusta niin paljon,että pelistä tuli vielä tiukempaa. Osa syy oli myös se,että monet halusivat niin hyvän numeron liikunnasta.
Olin saamassa juuri ensimmäistä kertaa kiekon haltuuni,kun Jenny tuli ja tönäisi minut tiukasti maahan. Opettaja puhalsi pelin poikki.
"Mitä täällä on oikein tekeillä?", opettaja sanoi vihaisella äänellä ja katsoi Jennyä.
"Hei haloo! Eikö me pelata täällä, mä vaan pelasin,kunnes toi hidas norsu tuli mun eteen. En voinu enää pysähtyy",Jenny sanoi viattomalla äänellä. Muut tytöt nauroivat Jennyn tyhmälle jutulle.
"Oletko kunnossa?", opettaja kysyi.
"Joo.. enköhän", sanoin hiljaa ja yritin nousta. Kaaduin kuitenkin heti ja suuri kivun aalto tuli.
"Ai niin, ku eihän toi norsu tuolta yksin pääse", Jenny sanoi ja katsoi halveksuvast minua.


Oli niin huono jo olla,että olisi tehnyt mieli vaan lähteä. Jalkaani sattui kuitenkin niin paljon,etten voinut nousta. Tuntui niin pahalta, muiden nauru ja ivallinen pilkka ja sitten vielä tämä jalka.
Molemmat tuntui yhtä pahalta.
"No niin tytöt riittää ! Jenny ja Tiia jäätte tunnin jälkeen puhumaan tästä. Rosalie, sun pitää varmaan mennä terkkarille. Pääsetkö omin avuin?", opettaja sanoi.
"Joo.. enköhän " ,vastasin taas uudestaan samalla tavalla.
Juuri kuin olin nousemassa tunsin taas kuinka olin kaatumaisillaan taaksepäin.
Tunsin kuitenkin kuinka joku tarttui minuun.
"Jos mä kuitenkin saattaisin sut ", Jere sanoi ja hymyili.
"Okei" ,sanoin ja katsoin häntä.

______________________________________________________
Kommentteja ?(:
toivottavasti piditte.